sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kilpailuhistoriaa


Näin kipeänä oli aikaa panostaa tähän blogiin kirjoitteluun taas pitkästä aikaa!

Lajitellessani ruusukkeitani tulin silmäilleeksi niiden päivämääriä ja hevosia kenen kanssa ne on saatu. Silmään pisti 2007 vuodelta saatu ruusuke ensimmäisistä estekisoistani. Olin neljävuotias ja ratsastin Oscar-nimisellä ponilla ja sen muistan, että tipuin verryttelyssä! Epäonnistuminen ei tuntunut lannistavan ja ruusukkeesta sai lisäpuhtia tähänkin touhuun!

Olen aina pitänyt kilpailemisesta ja mitä enemmän porukkaa yleisössä on, sitä enemmän viihdyn radalla. Nuorempana kilpailin enemmän koulua, koska en saanut meidän toista pikkuponia Billyä kääntymään ja pysähtymään esteiden jälkeen. Billyn ja pikkiksen kanssa käytiin lähitallilla seurakisoissa ja muistan, että aina oli hauskaa. Olen täysin sitä mieltä, että kilpailemisen täytyy tuolla tasolla olla hauskaa ja sitä pitää saada tehdä omasta tahdosta ilman kenenkään pakottamista.

Ennen maailman parhaat "kilpaponit" on nykyään maailman parhaita maastomopoja!
Ensimmäisen ison ponin myötä kilpaileminenkin mahdollistui paremmin. Enimmäkseen edelleen kilpailtiin koulukisoissa, koska Jemmy ei omannut estehyppäämiseen minkäänlaista intohimoa. Koulukisoissa sillä oli parasta, kun pystyi vaan ajelemaan ohjelmaa läpi, kun se teki kaiken mitä pyysi! Käytiinhän me joskus estekisoissakin. Se kariutui usein siihen, että radalta tultiin puhtaalla radalla, mutta aikavirheiden kanssa. Silti Jemmy oli täydellinen poni harjoitella kilparatsastusta ja opetella sietämään sitä, että aina ei voi onnistua, mutta se ei kaada maailmaa!
Tiedän, että kuva on huono ja sekainen, mutta se on jotenkin todella symppis! Jemmy on nykyisin tosiaan taivaslaitumilla ja ikävä on kova!<3


Varsinainen esteratsastuksesta innostuminen tapahtui, kun puolivahingossa meille saapui Pallo! Pallon kanssa kasvoimme yhdessä sieltä seurakisojen 70cm - kansalliselle 110cm tasolle. Olen todella kiitollinen, että sain mahdollisuuden tutustua näin mahtavaan, hienoon ja vaikeaan poniin. En sano, että matka olisi ollut helppo, mutta mitään en vaihtaisi!  

Aloittaessamme yhteisen taipaleemme olin 11-vuotias ja kilpailuissa riitti, että sain käännettyä ponin oikealle esteelle ja poni jaksoi aina auttaa kuskin radalta maaliin. Kaudella 2014 hyppäsimme 70cm-80cm ja hauskaa oli! Lähes aina, jos poni malttoi pysyä nahoissaan ja selvivimme radasta puomeitta saimme ruusukkeen. Pallon kanssa opin sen, että joidenkin asioiden eteen on tehtävä paljon ja vielä enemmän töitä, jos oikeasti haluaa saada jotain aikaan. Hevosmessuilla 2014 muistan palavan intohimoisesti  vannoneeni, että joku päivä myös minä ja Pallo hypätään tuolla. Jonain päivänä myös me ollaan taitavia ja valmiita!


Kaudella 2015 olimme tutustuneet Pallon kanssa paremmin ja olin huomannut, että siitä on aivan mihin vaan, kun se vain pysyy kontrolloituna ja käyttää kaiken ylimääräisen energian työskentelyyn. Samalla kaudella hyppäsin ensimmäisen metrini. Pallo teki monta pelastusta ja auttoi kuskia enemmän kuin riittävästi, josta olen todella ylpeä. Taas hevosmessuilla katsellessani ponien 110cm luokkaa totesin, että nyt treenataan ja ollaan ensi vuonna tuolla hyppäämässä! Samalla kaudella kilpailimme power cuppia ja oltiin jopa finaaleissa asti ja se oli todella mahtava kokemus! Edustettinhan me myös seuraa aluejoukkue mestaruuksissa. Siellä ratsastettu rata oli meidän yhteisen taipaleen paras koulurata ikinä.



Kausi 2016 oli paras kausi tähän mennessä! Päästiin tekemään kaikkea hienos ja treenaus oli tuottanut tulosta. Pienen poniratsastajan suurin unelma toteutui ja päästiin kuin päästiinkin hyppäämään messuille. Messuilta tarttui kokemuksen lisäksi voitto ja suora pääsy Helsinki International Horse Showhun ja silloin en olisi voinut toivoa enempää!  Kausi rullasi ja Pallo oli täysillä mukana ja molemmilla oli aina tosi hauskaa. Ei ylämäkeä ilman alamäkeä. Niin kävi myös meille. Yhdissä kisoissa sattui pienenpieni ajatus- ja laskuvirhe molemmille, mikä johti kaatumiseen. Kaatumisen jälkeen meidän luotto toisiamme kohtaan rakoili, jonka seurauksena yheistyö ei ottanut onnistuakseen.

Ekat kisat 2016!

Taisteltiin luottamuksen eteen ja hypättiin todella paljon pienempia kaatumisen jälkeen. Kaikki tuntui loksahtaneen uudestaan paikalleen, kun ennen kesälomaa hypättiin Korpikylän Spring Tourilla 110cm. Radalta tuli kuskin virheen takia hylsy, mutta poni tuntui vanhalta, tutulta ja turvalliselta. Kisan jälkeen jäätiin pienelle lomalle, koska alkukausi oli painettu menemään ilman suurempia taukoja ja katsottiin, että tähän väliin olisi hyvä pitää taukoa ja keskittyä sileällä ratsasteluun. Jouduttiin samalla etsimään uusi satulakin, koska vanha oli alkanut tulla liian kapeaksi.

Tauon jälkeen palailtiin hyvillä fiiliksillä takaisin kilpakentille, poni oli loistanut treeneissä niin mahtavasti, että odotukset olivat korkealla. Kaikki ei vaan sujunutkaan vaan edistyminen takkuili ja selvittiin vaan muutamasta startista kunnialla läpi. Ponia hierottiin, tutkittiin ja käytiin läpi melkein kamman kanssa, mutta mitään ei vaan löytynyt. Treeneissä se kuitenkin hyppäsi, mutta kisoissa ei. Päädyttiin siihen, että meidän kahden välinen luottamus oli ongelma. 


Loppujenlopuksi jäätiin talvilomalle ja päätettiin tehdä kaikkea hauskaa ja olla vaan. Kaikista viimeisimpänä päätettiin kauden 2017 alussa, että nyt on kummankin aika lähteä omalle polulle. Ei ollut kummankaan edun mukaista jatkaa samalla tiellä enään. Ponin oli aika lähteä opettamaan jotakuta toista ja minun oli aika siirtyä hevosasioissa eteenpäin. Näihin aikoihin tajusin, että kilpailemiseen täytyy olla valmis ja sen pitää oikeasti olla hauskaa. Tajusin myös, että on turha rimpuilla väärässä muotissa ja yrittää liikaa turhaan. Hevoselämäni vaikein päätös oli luopua minulle itselleni kaikista tärkeimmästä hevosesta, yhdestä elämäni hevosista. Jälkeenpäin ymmärrän, että tämä oli ainoa oikea päätös, koska aina kun sulkee vanhan oven uusi aukeaa.
Ainoastaan hyvää kultamurulle!
Hevosettoman vaiheen aikana en juurikaan kilpaillut, mutta kaipasin sitä todella kipeästi. Muistan kuinka pahalta tuntui aina lähteä kilpailuihin vaan hoitajaksi. Onneksi pääsin ratsastamaan iki-ihanalla Ladarilla ja sen kanssa starttasinkin muutamat startit! 

Vaihtaessani Ladarista Olliin kehityin ratsastajana paljon. Muutenkin eri hevosilla ratsastaminen kehitti. Ollin kanssa sain luoton esteille takaisin. 

Sannin löytäminen oli tämän kauden ja kilpailu "uran" tähtihetki. Sanni on kävelevä kultakimpale. Sen kanssa kaikki on ollut niin helppoa ja vaivatonta. Tosin meidänkään alkutaipale ei ollut tasainen. Aluksi en saanut sitä ollenkaan hanskaan ja kääntyminen oli todella vaivalloista. Ollaan nyt treenattu paljon ja kaikki on paljon helpompaa. Viimeksi, kun oltiin kisoissa musitin taas miksi oikeastaan edes pidän siitä. Pidän esteratsastuksessa siitä, että vain sillä miten selvität tehtävät on väliä. Virheille ei vaan ole sijaa. Esteratsastuksessa puomi on armoton tuomio, eikä sitä oikein voi paikata millään.  Ensi kaudella me luvataan olla mukana taas! 


Sara

2 kommenttia:

  1. Ääää, ihanaa lukea, kuinka onnelliselta vaikutat! Kilpailemisen kuuluu olla kivaa, eikä sitä tarvitse tehdä veren maku suussa, jos tuntuu, ettei onnistu. Usein on parempi malttaa, mennä kisoissa pienempää, kunnes luottamus ja taito on oikeasti kunnossa. Ihan oikea suunta teillä Sannin kanssa. Pakko kommentoida, ihan vaan että tiedät, etten mä ole täältä kadonnut, hiljaiselosta huolimatta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja anteeksi myöhäisestä vastauksesta. Ja aivan totta :).

      Poista

Kuka tahansa voi kommentoida blogiin. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti. Vastaan jokaiselle kommentoineelle ;).